Viesti
Kirjoittaja EevaH » 27.08.2008 20:07
Eihän nää nyt ihan oikein näytä menneen. Joku lainoppinut osaisi varmaan kommentoida paremmin, kerron tässä vain havaintoja useita satoja perukirjoja kahlattuani.
Kysymyksessä jäi epäselväksi, oliko asiakirja perukirja vai jakokirja. Nämä saatettiin tehdä yhtäaikaakin, mutta yleensä ei. Jakokirja oli ymmärtääkseni vähemmän säädelty, periaatteessa perilliset saattoivat tehdä sopujaon ihan mielensä mukaan. Ainoa vaatimus näyttää olleen, että alaikäisilla pesän osakkailla oli oikeuden määräämä edunvalvoja paikalla ja että kaikki hyväksyivät sovitun jaon allekirjoituksillaan (tai puumerkeillään), holhooja alaikäisten puolesta. Aiemmin myös naimattomat (oförsörgde) tyttäret tarvitsivat holhoojan, naineilla toimi edunvalvojana aviomies. Molempien allekirjoitukset tai puumerkit otettiin pumaskaan. Usein jako tapahtui niin, että jakokirjaan merkittiin tarvittava määrä sarakkeita, peruluettelon tavarat jaettiin näihin sarakkeisiin niin että kaikki sarakkeet olivat samanarvoisia, ja sitten arvottiin sarakkeet perillisten kesken. Jos jollekin kuului tuplasti enemmän perintöä kuin toiselle, sai hän kaksi saraketta nimiinsä. Sen jälkeen jako vahvistettiin perillisten tyytyväisyyden vakuutuksilla ja toimitusmiesten allekirjoituksilla.
Perunkirjoituksesta on säädöksiä ainakin jo varhaisella 1700-luvulla, ensimmäiset ilmeisesti alaikäisten lasten perintöosuuden turvaamiseksi leski-isän tai äidin mentyä uuteen avioon. Uusperheethän olivat jopa nykyistä yleisempiä, joskin eri syistä. Lesken piti toimittaa perukirja pappilaan, jotta pääsi kuulutuksiin ja pappia, joka vihki leskiä ilman perukirjaa, uhkasi viranmenetys, ainakin säädösten mukaan. Nämä kirkonkanslian perukirjat ovatkin säilyneet paremmin kuin tuomiokuntaan jätetyt, ainakin tutkimillani alueilla, jossa niitä on jo 1600-luvulta, monesti ajalta ennen ensimmäisiä rippikirjoja. Usein näkyy perukirja tehdyn juuri kuulutuksia edeltävällä viikolla. Joskus tämmöinen perukirja kuvaa hyvin tilattoman väen vähävaraisuutta "vainajalta ei jäänyt kuin vaatteet, jotka lapset ovat jo saaneet". Ensimmäiset perukirjat ovat hiukan vapaamuotoisempia, mutta pian formaatti kiteytyi tällaiseksi:
Aika, paikka, toimitusmiehet, kenen pyynnöstä (yleensä lesken tai aikuisten lasten), vainaja ja kuolinaika (joka vanhemmissa saattaa olla muotoa "viime vuoden kynttilänmessupäivän aikaan" tai "noin kolme vuotta sitten"), perilliset (ainakin 1800-luvulla vaadittiin papintodistus, joka on usein liitteenä), myös vainajan aiempien avioliittojen lapset. Viimeisen avioliiton lapset mainitaan yleensä ilmauksella "sammanaflade barn", jotta käy selväksi, että he ovat ko. avion lapsia tai lain mukaan sellaisiksi luettavia. Tämän jälkeen todetaan toimitusmiesten jäävittömyys ja vaaditaan pesän ilmoittajaa valan velvoituksella luettelemaan kaikki vainajan kuolinhetkellä pesässä ollut omaisuus. Jos pesään kuului kiinteää omaisuutta, tuli siitä mainita, oliko se vero- vain kruununluontoista sekä oliko vainaja omistanut sen ennen avioliittoa, perinyt vai hankkinut avioliitona aikana, koska tästä riippui perillisten oikeus maaomaisuuteen.
Tämän mallin mukaan on jotensakin kaikki näkemäni 1800-luvun perukirjat laadittu. Sensijaan on vaikeampi selvittää, monestiko perukirja jätettiin kokonaan tekemättä, koska arkistot ovat aukollisia. Mitään järjestelmällistä valvontaa ei liene ollut, vaikka pappi joutui lähettämään tuomiokuntaan luettelon edellisten käräjien jälkeen kuolleista seurakuntalaisista ja silloin tällöin näkyy käräjilläkin perätyn perunkirjoituksen suorittamista. Pitäjän kirkkoherra vahti leskien perukirjojen laadintaa, mutta muutoin asian hoitaminen jäi paljolti perillisten vastuulle. Jos joku ilmoitti käräjillä, ettei perukirjaa oltu laadittu tai perintöä jaettu, määräsi oikeus kyllä uskotut miehet huolehtimaan siitä, että näin tapahtui. Ja jos valitettiin, että perukirjasta oli jätetty perillisiä tai perittävää pois, määrättiin perukirja laadittavaksi uudestaan. Eli, jos joku oli sitä mieltä, ettei perunkirjoitus tai -jako mennyt oikein, oli oikea valituspaikka paikallinen alioikeus eikä myötämielinen naapuri. Valituksiakin käsiteltiin tuomioistuimessa ja valittajana oli aika usein vainajan tyttären aviomies. Lakiosamääräys oli laissa ja kyllä oikeus edellytti sitä noudatettavan, jos valituksia tuli. Käytännössä kuitenkin tyttären osa, joka jo lain mukaan oli vain puolet "pojanosasta", jäi usein lehmään, lampaaseen, turkkiin ja vuodevaatteisiin ja useimmiten vävykin kuittasi pulinoitta saaneensa vaimolleen kuuluvan osuuden.
