Digiarkiston keskustelufoorumi

TERVEHDYS; SUKUTUTKIJAT!

Sukututkimukseni on edennyt mukavasti. Nyt olen tutkinut maanmitauslaitoksen arkistossa
olevia 1800-luvun isojakotoimituspöytäkirjoja ja etsinyt esi-isien asuinsijoja.
Helppoa se ei ole: kun vanhan ruotsalaisen sanan kääntää nykyaikaisella sanakirjalla,
ei välttämättä silti tule asiassa paljon viisaammaksi. Niin kaukana takanapäin
on esi-isiemme 1800-luvun kaskikulttuuri jo meidän maailmastamme!

Osaako kukaan selittää, mitä eroa on seuraavilla maanmittausinsinöörin toimituspöytäkirjassaan käyttämillä
maatyypin nimillä, ottaen huomioon että niitä on käytetty 1800-luvun kaskkulttuurissa Sotkamossa?

Åker on selvä, se on peltomaata.
Mutta mitä on samassa yhteydessä käytetty toinen maatyyppi "åkerjord",
kun se on haluttu esittää eri ryhmänä kuin peltomaa?

Äng tuntuu selvältä, eikö se ole niitty, jossa karja on voinut laiduntaa ja josta on niitetty talveksi kuivarehua?
Mutta mitä on samassa yhteydessä käytetty toinen maatyyppi, "ängsmark"?

Nykyajan sanakirja kääntää eri suomaatyypit seuraavasti:
kärr = mutainen aapasuo
mossa = neva, suo yleensä
myra = räme

Mutta miksi maanmittari on halunnut erotella tällaiset suotyypit toisistaan?
MItä merkitystä sillä on maanviljelykselle voinut olla?

Onko joukossamme jotakuta niin taidollista, että näihin taitaisi vastata?

Vaikka en ruotsia osaakaan, kysymyksesi on sen verran mielenkiintoinen, että tekee mieli pohtia. Suotyyppien erottelun perusteena voidaan lähdeteoksena käyttää vaikkapa Linnan Täällä pohjantähden alla. Siinä alussahan tunnetusti oli suo, kuokka ja Jussi. Kerrotaan myös, että Jussi oli tutkinut pappilan suon tarkkaan, ennenkuin meni kyselemään torpanpaikkaa vanhalta kirkkoherralta. Ei kasvanut sammalta! Almankin piti katsoa. Oli erinomaista maata pellonpohjaksi kuivatettavaksi. Me tavalliset asfaltinpolkijat emme näitä asioita pahemmin ajattele, mutta luulen maanmittareiden nykyäänkin arvostavan maapohjia niiden hyötykäyttöön soveltuvuuden perusteella. Suotieteen alkeista on hyvä Wiki-juttu suomenkielellä, mutta en tiedä, miten hyvin sanakirjojen käännökset vastaavat eri suotyyppejä.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Suo

Sanaparit åker/åkerjord ja äng/ängsmark jäivät minullekin epäselviksi sanakirjakäännösten perusteella. Voisi kuvitella, että on eroteltu valmis pelloksi muokattu ja lannoitettu, viljelyssä oleva alue sellaisesta peltomaasta joka on jotenkin keskentekoista. Vastaavasti voisi olla valmista niittyä, jota on pidetty avoimena vuosittaisella niittämisellä ja laiduntamisella sekä sitten niityksi helposti saatavaa järvenrantaa tms niittymaata, joka on päässyt pusikoitumaan. Tämä siis on vain arvaus ja joku ruotsinkielen vivahteitakin ymmärtävä voi olla eri mieltä.

Åker ja äng-sanoista kävivät ajatukseni samaan tapaan kuin Maijalla. Suo-sanojen merkityksestä saa vihiä tuomiokirjojen raja- ja viljelykiistoista, siellä viljelty suo on aina kärr, kun taas mossa kelpaa vain rajamerkiksi ja saattaisi tarkoittaa niin märkää suota, ettei siinä kasva muuta kuin ehkä sammalta. Myra-sanaa en muista näissä nähneeni, saattaisi tarkoittaa vedenvaivaamaa maata, joka ei kelpaa kaskeamiseen, mutta tuottaa vähän puuta (sitä tiukkasyistä suomäntyä, josta syntyvät kestävimmät ikkunanpokat).

Paljon kiitoksia Eevalle ja Maijalle pohdinnoistanne. Samansuuntaista minäkin ne luettuani tuumailen.
Lieneekö asia niin, että kun senaikainen maa- ja karjatalous oli niin paljon tehottomamapaa kuin nykyinen,
niin tarvittiinko reservissä olevaa maata, jonka varaan tulevaa viljelystä ja rehunhankintaa suunniteltiin.
Ja mikä lienee entisten kaskialueiden osa tässä? Sen muistan kyllä luettelossa, että siellä oli metsäalueiden
kohdalla luokka "svedjemark" eli kaskimaa. Eli ilmeisesti loppuun viljelty kaski, eli rasi ei ainakaan kelvannut
åkerjord-luokkaan.

Toivottavasti saamme asiaan vielä lisää kannanottoja jostain.

Olisikohan Maanmittauslaitoksen historiasivustosta apua ? Katso esim. Karttakäärö.fi

Tulipa tästä vielä mieleen, että rasi tarkoitti vanhan kansan puheessa metsää, joka oli hakattu, mutta jossa kaadetut puut vielä makasivat. Esim. koivuhalkoja tehtäessä kaadettiin koivut rasiin loppukesällä, jotta lehdet imivät kosteuden puista ja saatiin kuivia halkoja. Kaskimetsä oli rasi kaatamisen jälkeen, mutta ennen polttoa.

Kaskimaa ja peltomaa olivat eri asioita, koska peltomaa pidettiin raivattuna eli siihen ei annettu metsän kasvaa. Kesannolle se saatettiin jättää vuodeksi, jotta "maa vahvistuisi" - sen ajan viherlannoitusta. Vähäinen karjanlanta ei riittänyt pellon lannoitukseksi, mutta suomutaa haettiin lannan lisukkeeksi.

Kaskimaa taas sai kasvaa uuden puuston ennenkuin se taas hakattiin ja poltettiin, ehkä noin 30 vuoden välein. 1893 syntynyt isäni kertoi nähneensä kaskena kaikki kotitilamme maat, vähän toistasataa hehtaaria, vaikka kaskeaminen lienee loppunut 1920-30 tienoossa, kun lannoitteita alkoi olla myytävänä.