DNA:n käyttö sukututkimuksessa
DNA:n käyttö sukututkimuksessa
Olisin utelias kuulemaan millä tavoin sukututkimuksissa on käytännössä hyödynnetty DNA:ta ja millaista apua/hyötyä siitä on saatu ?
Re: DNA:n käyttö sukututkimuksessa
SukuForumista löytyy runsaasti kirjoituksia aiheesta:
http://suku.genealogia.fi/forumdisplay.php?f=113
ja osoitteesta https://www.kurrinsuku.net/3
perustietoa.
Yleisesti voi kai sanoa, että on mahdollista löytää kadonneita isiä ja muita sukulaisia - jos on hyvä tuuri ja oman testin lisäksi sukulaisetkin ovat teettäneet testejä. Suomalaiset geenit ovat vaan usein niin pieneltä alueelta, että testien näyttämä sukulaisuussuhde (esim. 2.-3. serkku) on todellisuudessa kaukaisempi kuin amerikkalaiset testausfirmat väittävät.
Perinteistä sukututkimusta tarvitaan DNA-testien kertomien sukulaisuussuhteidenkin setvimiseen.
Tuula K
http://suku.genealogia.fi/forumdisplay.php?f=113
ja osoitteesta https://www.kurrinsuku.net/3
perustietoa.
Yleisesti voi kai sanoa, että on mahdollista löytää kadonneita isiä ja muita sukulaisia - jos on hyvä tuuri ja oman testin lisäksi sukulaisetkin ovat teettäneet testejä. Suomalaiset geenit ovat vaan usein niin pieneltä alueelta, että testien näyttämä sukulaisuussuhde (esim. 2.-3. serkku) on todellisuudessa kaukaisempi kuin amerikkalaiset testausfirmat väittävät.
Perinteistä sukututkimusta tarvitaan DNA-testien kertomien sukulaisuussuhteidenkin setvimiseen.
Tuula K
Re: DNA:n käyttö sukututkimuksessa
Näin juuri olen itsekin kuvitellut siitä saatavan mahdollisen hyödyn.
Siitä kun puhutaan nykyisin melko paljon, ajattelin, että josko sillä voisi olla jotain muunkinlaista käyttöä.
Siitä kun puhutaan nykyisin melko paljon, ajattelin, että josko sillä voisi olla jotain muunkinlaista käyttöä.
Re: DNA:n käyttö sukututkimuksessa
Minä olen varmistanut yhden au-lapsen isän geeneistä. Lähisukulaiset on helppo nähdä cM-lukemien valossa, että he ovat aitoja geneettisiä sukulaisia. Ei salarakkaan jälkeläisiä eikä adoptoituja. Kirkonkirjoistahan noita salarakkaita välttämättä löydy.
Tietysti sekin on etu, että geeneistä näkee kymmeien tuhansien vuosien taakse, mistä esi-isät ja esiäidit ovat tulleet. Mutta henkilöitä ei pysty näkemään eikä tietenkään nimiä.
Tietysti sekin on etu, että geeneistä näkee kymmeien tuhansien vuosien taakse, mistä esi-isät ja esiäidit ovat tulleet. Mutta henkilöitä ei pysty näkemään eikä tietenkään nimiä.
Re: DNA:n käyttö sukututkimuksessa
On hyvä selvittää, mikä ero on Y-DNA-/mtDNA-haploryhmän (STR-markkerit) ja "alahaplotyyppien" (SNP-markkerit) testaamisella verrattuna laajempiin geenitesteihin (esim. serkkutesti Family Finder, "heimo-testit", sairausriskejä tutkivat testit jne.). En nyt ole ihan varma, mutta tietääkseni nuo serkkutestit ja vastaavat ovat genomitestejä ja tutkivat siis joko kaikki geenit tai tietyn osan niistä. Sehän sitten voi olla arkaluontoistakin tietoa, jos siitä näkyy vaikka alttius joihinkin vaikeisiin sairauksiin (MS-tauti, Parkinsonin tauti, skitsofrenia jne.) tai suomalainen humala-aggressiivisuusgeeni.
Koko genomia tutkivat testit tuovat näkyviin kaikilta esivanhemmilta perityt geenit, ns. sekalinjaisesti, niin pitkälle kuin niitä on perinyt. Omilta vanhemmiltaan perii sattumanvaraisen puoliskon kummaltakin, he taas ovat perineet sattumanvaraisen puoliskon omilta vanhemmiltaan jne. Sekalinjaisuudella tarkoitan siis sitä, että näissä testeissä näkyy vaikkapa isänisänäidin geenejä yhtä lailla kuin äidinisänäidinisän geenejä. Käsittääkseni serkkutesteissä ei voikaan tietää, tuleeko serkkuus isän vai äidin kautta (?), pitää olla hyvät serkkusukupuut valmiiksi tehtynä itsellä ja matcheilla. Privaatiksi pitää laittaa elossa olevat ellei ole heiltä lupaa viedä tietoja testifirmojen sukupuihin.
Haploryhmätestit taas kertovat suorista isä- (Y-DNA) ja äiti- (mtDNA) linjoista. Haploryhmät voivat juontua tuhansien vuosien takaa. Periaatteessa sanotaan, että jos isähaplo on N, niin isälinja on kotoisin idästä ("suomalais-ugrilainen" tai vastaava), jos I, niin kotoisin germaanisista maista tai monesti Ruotsista. Mutta asia ei ole ihan näin simppeli. Ko. haploryhmä voi olla peräisin ko. sukuun kuulumattomalta mieshenkilöltä. Voi olla, ettei alkuperäistä haploryhmää saada koskaan tietääkään.
Voi olla, että joku oman suvun mies on mennyt naimisiin lesken kanssa, jolla on lapsia aiemmasta avioliitosta. Jos tämä on tapahtunut ennen kirkonkirjoja yms. tai jos poikalapsi saa uuden isän sukunimen, joskus patronyyminkin, niin asiasta ei ole välttämättä hajuakaan nykyään. Kirjallinen sukupuu ja geneettinen (biologinen) sukupuu siis eroaisivat toisistaan tuosta alkaen. Muitakin syitä voi olla. Olisikin hyvä etukäteen pohtia, haluaako tehdä perhe- ja sukunimikohtaista sukututkimusta hyväksyen mukaan myös esim. isättömät aviottomat lapset, vaiko geneettisesti "puhdasveristä" tutkimusta. (Helposti tulee vanhat rotuopit mieleen joidenkin sukuseurojen touhuista...)
Itse pidän näitä asioita osittain erillään, mutta olen hyötynyt dna-testeistä ja löytänyt 1700-luvun sukunimettömiä osumia, ja voinut siten varmentaa kirjalliset sukupuut. Äiti-dna taas muuttuu niin harvoin, että jopa sama tulos (exact match) voi olla peräisin ajalta ennen kirkonkirjoja ja muita dokumentteja, mutta tottakai kannattaa tutkia sekin jos asia kiinnostaa. Ties minkälaisia ihmisiä ja kohtaloita sieltä löytyy.
Varsinaisia geenitestejä en ole teettänyt, mutta koska eräässä tutkimuksessani on kulunut aikaa kohta 10 vuotta ilman että olisin löytänyt tietoa mistä perhe saapui Laatokan Karjalaan, ja tarkempien dna-osumien puutteessa (gd eli geneettinen etäisyys, eroavien STR-markkereiden lkm on > 8, yhteinen esi-isä jossain 1400-1600-luvulla), olen harkinnut tilaamista. Muuttavat perheet ja ns. liikkuva väestö ovatkin usein hankalia jäljittää uudemmallakin ajalla.
Jos taas tulee tilanne, että onkin kyse harvinaisen vanhasta ns. muinais-dna-löytöihin liittyvästä tuloksesta tai ko. dna-oksan tutkimista on (kansainvälisesti) jokin muu tarve jatkaa, taikka tilaaja itse on kiinnostunut tarkoista tuloksista ja osumista, joille ehkä ei ole dokumentaatiota vahvistuksena, on tiedossa paineita tehdä SNP-testejä koko satsi, eli Big-Y (tämä testi on FamilyTreeDNA-firmassa). Se onkin sitten kalliimpi.
Ei ole sama, mistä testinsä tilaa, joten kannattaa vertailla eri firmojen tarjontaa ja miettiä, mitä testeiltään tarvitsee/haluaa. Sitten voi taas kysellä neuvoja...
Tuija K.
Koko genomia tutkivat testit tuovat näkyviin kaikilta esivanhemmilta perityt geenit, ns. sekalinjaisesti, niin pitkälle kuin niitä on perinyt. Omilta vanhemmiltaan perii sattumanvaraisen puoliskon kummaltakin, he taas ovat perineet sattumanvaraisen puoliskon omilta vanhemmiltaan jne. Sekalinjaisuudella tarkoitan siis sitä, että näissä testeissä näkyy vaikkapa isänisänäidin geenejä yhtä lailla kuin äidinisänäidinisän geenejä. Käsittääkseni serkkutesteissä ei voikaan tietää, tuleeko serkkuus isän vai äidin kautta (?), pitää olla hyvät serkkusukupuut valmiiksi tehtynä itsellä ja matcheilla. Privaatiksi pitää laittaa elossa olevat ellei ole heiltä lupaa viedä tietoja testifirmojen sukupuihin.
Haploryhmätestit taas kertovat suorista isä- (Y-DNA) ja äiti- (mtDNA) linjoista. Haploryhmät voivat juontua tuhansien vuosien takaa. Periaatteessa sanotaan, että jos isähaplo on N, niin isälinja on kotoisin idästä ("suomalais-ugrilainen" tai vastaava), jos I, niin kotoisin germaanisista maista tai monesti Ruotsista. Mutta asia ei ole ihan näin simppeli. Ko. haploryhmä voi olla peräisin ko. sukuun kuulumattomalta mieshenkilöltä. Voi olla, ettei alkuperäistä haploryhmää saada koskaan tietääkään.
Voi olla, että joku oman suvun mies on mennyt naimisiin lesken kanssa, jolla on lapsia aiemmasta avioliitosta. Jos tämä on tapahtunut ennen kirkonkirjoja yms. tai jos poikalapsi saa uuden isän sukunimen, joskus patronyyminkin, niin asiasta ei ole välttämättä hajuakaan nykyään. Kirjallinen sukupuu ja geneettinen (biologinen) sukupuu siis eroaisivat toisistaan tuosta alkaen. Muitakin syitä voi olla. Olisikin hyvä etukäteen pohtia, haluaako tehdä perhe- ja sukunimikohtaista sukututkimusta hyväksyen mukaan myös esim. isättömät aviottomat lapset, vaiko geneettisesti "puhdasveristä" tutkimusta. (Helposti tulee vanhat rotuopit mieleen joidenkin sukuseurojen touhuista...)
Itse pidän näitä asioita osittain erillään, mutta olen hyötynyt dna-testeistä ja löytänyt 1700-luvun sukunimettömiä osumia, ja voinut siten varmentaa kirjalliset sukupuut. Äiti-dna taas muuttuu niin harvoin, että jopa sama tulos (exact match) voi olla peräisin ajalta ennen kirkonkirjoja ja muita dokumentteja, mutta tottakai kannattaa tutkia sekin jos asia kiinnostaa. Ties minkälaisia ihmisiä ja kohtaloita sieltä löytyy.
Varsinaisia geenitestejä en ole teettänyt, mutta koska eräässä tutkimuksessani on kulunut aikaa kohta 10 vuotta ilman että olisin löytänyt tietoa mistä perhe saapui Laatokan Karjalaan, ja tarkempien dna-osumien puutteessa (gd eli geneettinen etäisyys, eroavien STR-markkereiden lkm on > 8, yhteinen esi-isä jossain 1400-1600-luvulla), olen harkinnut tilaamista. Muuttavat perheet ja ns. liikkuva väestö ovatkin usein hankalia jäljittää uudemmallakin ajalla.
Jos taas tulee tilanne, että onkin kyse harvinaisen vanhasta ns. muinais-dna-löytöihin liittyvästä tuloksesta tai ko. dna-oksan tutkimista on (kansainvälisesti) jokin muu tarve jatkaa, taikka tilaaja itse on kiinnostunut tarkoista tuloksista ja osumista, joille ehkä ei ole dokumentaatiota vahvistuksena, on tiedossa paineita tehdä SNP-testejä koko satsi, eli Big-Y (tämä testi on FamilyTreeDNA-firmassa). Se onkin sitten kalliimpi.
Ei ole sama, mistä testinsä tilaa, joten kannattaa vertailla eri firmojen tarjontaa ja miettiä, mitä testeiltään tarvitsee/haluaa. Sitten voi taas kysellä neuvoja...
Tuija K.
Re: DNA:n käyttö sukututkimuksessa
Hyvä postaus Tubikelta. Monenlaisissa tutkimusongelmissa saattaa DNA-tutkimus olla ainoa keino päästä "tiilimuurin" läpi, mutta sukututkimusta se ei tee. Itsellä pitää olla pasmat ojennuksessa, ennen kuin tuloksia pystyy hyödyntämään. Ja koko ajan täytyy pitää mielessä, että operoidaan satunnaistapahtumilla, olipa sitten kyse mutaatioista tai DNA:n jakautumisesta jälkipolville. Päätelmiin jää aina se mahdollisuus, että asiat olisivat mennet toisin. Se, mitä tavoitellaan, on tilanne, jossa tietyn skenaarion puolesta on koostunut niin paljon näyttöä eri suunnilta, että sen voi sanoa olevan oikea "beyond reasonable doubt" (englantilaisen lakikielen sanoin). Vaikka DNA ei valehtele, ei se myös kerro mitään suoraan.
Kun aloituksessa perättiin käytännän esimerkkejä DNA-tutkimuksen hyödyistä, kerron pari omaani.
FF-testi:
Amerikkalaisen vävyni muut sukuhaarat oli aika hyvin tutkittu, mutta hänen äidinäitinsä isästä oli vain se tieto, että hän oli tullut jostain Ruotsista joskus 1800-luvun lopulla. Nimi oli ruotsalaisille tyypillinen etunimi + patronyymi, joka oli muunnettu englantilaismalliseksi. Ruotsin perintöä oli vain akvarelli kotitalosta. Amerikan lähteet eivät tarjonneet edes yksikäsitteistä syntymävuotta tai muutakaan tunnistetietoa, joilla olisi päässyt Ruotsin lähteisiin käsiksi. Kun DNA-testit tulivat mahdollisiksi, teetin FF-testin vävyni äidille ja tämän veljelle, joiden äiti oli tuon emigrantti-isoisän tytär. Valikoin enon X-osumat, joiden täytyi tulla äidin puolelta ja joita oli tosi suuresta osumamäärästä vain kourallinen - tämä tapahtui ennen kuin ruotsalainen DNA-buumi alkoi. Otin yhteyttä muutamaan läheisimpään osumaan ja siitä alkoi kerä purkautua. Nyt on tuo neljäskin sukuhaara hallussa.
Y-STR-testi:
Mieheni ja äidinisäni ovat Häkkisiä. Sukunimeä esiintyy pitkin Suomea ja ulkomaitakin, mutta klaanien keskinäistä suhdetta ei yleensä tunneta. Ensimmäisissä verokirjoissa on Savossa 13 veroamaksavaa Häkkistä kahtena asutusryppäänä. Toinen (johon oma oman esi-isämme klaani kuuluu) on yhä runsaslukuinen alkuperäisillä asumapaikoillaan. Halusin selvittää Häkkisten leviämistä tuosta perustajajoukosta, testasin ensin mieheni ja aloin etsiä muita Häkkisten jälkeläisiä Y67-testeihin (asiakirjojen aikakaudelta kertovat mielestäni STR-testit enemmän kuin SNP-testit). Kaikki testatut olivat geneettisesti lähisukua, joskin useimmilla oli omia yksittäismutaatioitaan. Täysin yhtenevä tulos 67-tasolla on nyt neljällä eri miehellä, joista vain yksi on nimeltään Häkkinen ja asuu yhä "kotipesässä". Muut ovat yksi Delawaren siirtolaisten jälkeläinen ja kaksi länsisuomalaista nimenvaihtajaa. Tulosten lisääntyessä alkoi huomiotani kiinnittää mieheni markkeriarvo, jota ei ollut kellään muulla, ilman tuota mutaatiota hänellä olisi myös ollut kanta-Häkkis genomi. Tutustuin netissä markkerin ominaisuuksiin ja tarkistin, että hänen markkeriarvonsa oli varsin harvinainen Suomi-DNA tuloksissa (alle 1/2 %). Teetin eräälle mahdolliselle, mutta varmistamattomalle isälinjaserkulle Y37-testin, joka oli identtinen mieheni tuloksen kanssa, tuo spesiaalimarkkeri mukaan lukien. Sen jälkeen kokeilin pelkkää yhden markkerin testiä toiselle mahdolliselle etäserkulle (YSEQ, n. 18 euroa), ja tämäkin vahvisti sukulaisuuden. Miesten yhteinen esi-isä syntynyt 1640-luvulla. Nyt on siis mieheni sukuhaaralla korvamerkkimarkkeri, jolla voi kokeilla kenen hyvänsä Häkkisen kuulumisen tähän haaraan ainakin 99 % todennäköisyydellä, vaikkei kaikkia 1580-syntyneen esi-isän jälkeläisiä ole tiedossa.
Kun aloituksessa perättiin käytännän esimerkkejä DNA-tutkimuksen hyödyistä, kerron pari omaani.
FF-testi:
Amerikkalaisen vävyni muut sukuhaarat oli aika hyvin tutkittu, mutta hänen äidinäitinsä isästä oli vain se tieto, että hän oli tullut jostain Ruotsista joskus 1800-luvun lopulla. Nimi oli ruotsalaisille tyypillinen etunimi + patronyymi, joka oli muunnettu englantilaismalliseksi. Ruotsin perintöä oli vain akvarelli kotitalosta. Amerikan lähteet eivät tarjonneet edes yksikäsitteistä syntymävuotta tai muutakaan tunnistetietoa, joilla olisi päässyt Ruotsin lähteisiin käsiksi. Kun DNA-testit tulivat mahdollisiksi, teetin FF-testin vävyni äidille ja tämän veljelle, joiden äiti oli tuon emigrantti-isoisän tytär. Valikoin enon X-osumat, joiden täytyi tulla äidin puolelta ja joita oli tosi suuresta osumamäärästä vain kourallinen - tämä tapahtui ennen kuin ruotsalainen DNA-buumi alkoi. Otin yhteyttä muutamaan läheisimpään osumaan ja siitä alkoi kerä purkautua. Nyt on tuo neljäskin sukuhaara hallussa.
Y-STR-testi:
Mieheni ja äidinisäni ovat Häkkisiä. Sukunimeä esiintyy pitkin Suomea ja ulkomaitakin, mutta klaanien keskinäistä suhdetta ei yleensä tunneta. Ensimmäisissä verokirjoissa on Savossa 13 veroamaksavaa Häkkistä kahtena asutusryppäänä. Toinen (johon oma oman esi-isämme klaani kuuluu) on yhä runsaslukuinen alkuperäisillä asumapaikoillaan. Halusin selvittää Häkkisten leviämistä tuosta perustajajoukosta, testasin ensin mieheni ja aloin etsiä muita Häkkisten jälkeläisiä Y67-testeihin (asiakirjojen aikakaudelta kertovat mielestäni STR-testit enemmän kuin SNP-testit). Kaikki testatut olivat geneettisesti lähisukua, joskin useimmilla oli omia yksittäismutaatioitaan. Täysin yhtenevä tulos 67-tasolla on nyt neljällä eri miehellä, joista vain yksi on nimeltään Häkkinen ja asuu yhä "kotipesässä". Muut ovat yksi Delawaren siirtolaisten jälkeläinen ja kaksi länsisuomalaista nimenvaihtajaa. Tulosten lisääntyessä alkoi huomiotani kiinnittää mieheni markkeriarvo, jota ei ollut kellään muulla, ilman tuota mutaatiota hänellä olisi myös ollut kanta-Häkkis genomi. Tutustuin netissä markkerin ominaisuuksiin ja tarkistin, että hänen markkeriarvonsa oli varsin harvinainen Suomi-DNA tuloksissa (alle 1/2 %). Teetin eräälle mahdolliselle, mutta varmistamattomalle isälinjaserkulle Y37-testin, joka oli identtinen mieheni tuloksen kanssa, tuo spesiaalimarkkeri mukaan lukien. Sen jälkeen kokeilin pelkkää yhden markkerin testiä toiselle mahdolliselle etäserkulle (YSEQ, n. 18 euroa), ja tämäkin vahvisti sukulaisuuden. Miesten yhteinen esi-isä syntynyt 1640-luvulla. Nyt on siis mieheni sukuhaaralla korvamerkkimarkkeri, jolla voi kokeilla kenen hyvänsä Häkkisen kuulumisen tähän haaraan ainakin 99 % todennäköisyydellä, vaikkei kaikkia 1580-syntyneen esi-isän jälkeläisiä ole tiedossa.
Re: DNA:n käyttö sukututkimuksessa
DNA:sta on tosiaan hyötyä siinä, kun mennään kirkonkirjojen ulkopuolelle. Joko saadaan summittainen tulosuunta, esimerkiksi omalla kohdalla varmistui, että suku on saapunut todennäköisesti Pohjois-Pohjanmaalta.
Myös samannimisiä sukuja voi joko yhdistää tai erottaa DNA-tutkimuksella. Jos on kyse geneerisestä nimestä, voi katsoa, millä haaroilla on sama kantaisä. Esimerkiksi Kuopiossa oli kirkonkirjojen alkaessa ainakin 7, mahdollisesti 10, perhettä Kainulaisia. Ainoa tapa katsoa, mitkä näistä ovat sukua toisilleen, on testata kuhunkin "kantaiiään" kuuluva henkilö ja yhdistää osa linjoista. Osa on varmaan sukua muutaman sukupolven taka ennen kirkonkirjojen alkua, mutta osalla on muuten vain sama pohjanmaalaisille tulokkaille annettu nimi.
Toisaalta esimerkiksi Korhoset mitä ilmeisimmin ovat yksi "klaani" yhdestä ainoasta esi-isästä, mutta DNA-testeillä voi saada selvyyttä eri haarojen keskinäiseen sukulaisuuteen tavalla, johon kirkonkirjat eivät pysty.
Muuten noista Y-haploista. I-haploa esiintyy Suomessa paljon ennen "Germaaneja" ja N-haploa taas on voinut tulla myös Ruotsistakin, tai Baltiasta, joten ei se niin yksiselittesitä ole. Pitäisi puhua samasta aikatasosta: N1c-haplo on tullut Aasiasta joskus kivikaudella, kun taas I1 haplo ei taatusti ollut tuolloin "germaaninen". Silloin kun I-haplo voidaan yhdistää Germaaneihin, N1c-voidaan ýhdistää joko baltteihin tai itämerensuomalaisiin. Itse taas en ole kumpaakaan ja silti ilmeisesti isälinjani(kin) on ollut Suomessa ainakin yli 1000 vuotta.
Myös samannimisiä sukuja voi joko yhdistää tai erottaa DNA-tutkimuksella. Jos on kyse geneerisestä nimestä, voi katsoa, millä haaroilla on sama kantaisä. Esimerkiksi Kuopiossa oli kirkonkirjojen alkaessa ainakin 7, mahdollisesti 10, perhettä Kainulaisia. Ainoa tapa katsoa, mitkä näistä ovat sukua toisilleen, on testata kuhunkin "kantaiiään" kuuluva henkilö ja yhdistää osa linjoista. Osa on varmaan sukua muutaman sukupolven taka ennen kirkonkirjojen alkua, mutta osalla on muuten vain sama pohjanmaalaisille tulokkaille annettu nimi.
Toisaalta esimerkiksi Korhoset mitä ilmeisimmin ovat yksi "klaani" yhdestä ainoasta esi-isästä, mutta DNA-testeillä voi saada selvyyttä eri haarojen keskinäiseen sukulaisuuteen tavalla, johon kirkonkirjat eivät pysty.
Muuten noista Y-haploista. I-haploa esiintyy Suomessa paljon ennen "Germaaneja" ja N-haploa taas on voinut tulla myös Ruotsistakin, tai Baltiasta, joten ei se niin yksiselittesitä ole. Pitäisi puhua samasta aikatasosta: N1c-haplo on tullut Aasiasta joskus kivikaudella, kun taas I1 haplo ei taatusti ollut tuolloin "germaaninen". Silloin kun I-haplo voidaan yhdistää Germaaneihin, N1c-voidaan ýhdistää joko baltteihin tai itämerensuomalaisiin. Itse taas en ole kumpaakaan ja silti ilmeisesti isälinjani(kin) on ollut Suomessa ainakin yli 1000 vuotta.