Turun yliopiston Suomen historian Käsityöläiskortisto

Turun yliopiston Suomen historian oppiaineessa nousi 1960-luvun puolivälissä esille ajatus ammattikäsityön tutkimisesta. Alustavissa suunnitelmissa keskityttiin kysymään, paljonko Suomessa oli käsityöläisiä, kuinka moni jatkoi isänsä ammatissa, mikä oli muiden käsityöläisten sosiaalinen alkuperä, millainen oli käsityöläisten sosiaalinen asema sekä sosiaalinen ja alueellinen liikkuvuus. Käsityöläistutkimus sopi aikaansa, sillä siitä oli odotettavissa selkeää faktatietoa.

Jenny ja Antti Wihurin rahaston Turun yliopistolle vuosiksi 1966-1970 myöntämä suurten humanististen tutkimusprojektien toteuttamiseen tarkoitettu apuraha loi mahdollisuudet laajan käsityöläistutkimuksen käynnistämiselle. Käsityöläiset näyttivät maaseutuyhteisön uutta luovalta elementiltä. Heidän elämänsä oli liikkuvaa ja he kuulivat ensimmäisenä uutiset, jotka he välittivät eteenpäin. He olivat nähneet maailmaa opiskeluaikanaan ja tutustuneet uusiin työtapoihin ja aatteisiin. Yleisemmin käsityötutkimuksen tarpeellisuutta perusteltiin tutkimuksen vähäisyydellä.

Käsityöläisprojektin käynnistäjät - professorit Päiviö Tommila ja Pentti Virrankoski - olivat hyvin perillä tehtävän suuruudesta. Koska koko maan kattava projekti olisi vaatinut valtavasti rahaa, jouduttiin tutkimusta rajaamaan. Käytettävissä olleet resurssit rajasivat aikakaudeksi Ruotsin ajan loppupuolen vuodet 1721-1809.

Käsityöläisprojekti edellytti runsaasti lähdetyötä ja siinä keskityttiin sellaisiin lähteisiin, jotka luettelivat käsityöläisiä henkilöinä, kuten henki- ja rippikirjoihin, syntyneiden, vihittyjen ja haudattujen luetteloihin. Käsityöläiskortisto suunniteltiin tehtäväksi vaiheittain. Ensimmäiseksi käytiin läpi läänintileihin sisältyvät käsityöläisluettelot, toisin sanoen kortitettiin kaikki säädetyn veron maksaneet ammattilaiset, kutsutut pitäjänkäsityöläiset eli esivallan ammattimaista käsityötä harjoittaviksi mieltäneet miehet.

Sen jälkeen tulivat vuoroon seurakuntien rippikirjat. Niistä otettiin irti kaikki mahdollinen tieto, käsityöläisen syntymäaika ja paikka muuttotiedot, aviopuoliso, lapset sekä oppipojat. Viimeksi mainituista tehtiin samalla oma kortisto. Mikäli rippikirjasta kävi etsimättä ilmi käsityöläisen ja hänen puolisonsa vanhemmat, tiedot merkittiin korteille. Käsityöläisiä ei liioin pyritty jäljittämään. Kortittaja ei toisin sanoen tarkastanut, minne lähteestä kadonnut käsityöläinen hävisi, muuttiko hän toiseen pitäjään vai esiintyikö rippikirjassa myöhemmin vaikkapa itsellisenä tai torpparina. Viimeiseksi tulivat vuoroon seurakuntien historiakirjat.

Kortittajien yleisenä periaatteena oli tulkintojen karsiminen mahdollisimman vähiin ja esimerkiksi käsityöläisten lopullisen identifioimisen jättäminen arveluttavissa tapauksissa vasta kortteja käyttävän tutkijan tehtäväksi. Kortteja tehtiin mieluummin liian paljon kuin liian vähän. Näin myöhemmille tutkijoille annettiin mahdollisuus omien tulkintojen tekoon.

Kaikkien lähdesarjojen läpikäyminen osoittautui nopeasti antoisaksi ja välttämättömäksi. Yksittäisestä käsityöläisestä saatiin parhaimmillaan erittäin runsaasti tietoja. Samalla oli havaittavissa, että tiedot eivät lähimainkaan aina vastanneet toisiaan. Henkikirjassa käsityöläisenä esiintynyttä ei tavata rippikirjoissa tai päinvastoin. Historiakirjoista puolestaan löytyi lukuisia täysin uusia käsityöläisiä. Moni perheensä ammattikäsityöllä elättänyt mies saattoi esiintyä lähteissä talollisen poikana, vävynä tai veljenä. Vastattavaksi jää edelleen kysymys, mikä lähde on luotettava ja onko yhdessä lähteessä kerran mainittu käsityöläinen luettava ammattilaiseksi?

Lähde: Heino, Ulla 1998: Käsityöprojekti - miksi ja millainen? Auran rannoilla. Turkulaista historiantutkimusta ja historiantutkijoita. (Auvo Kostiainen toim.). Turun Historiallinen Yhdistys. Turku.

Veli Pekka Toropainen
Turun yliopisto, Suomen historia