Hermigier

SIGFRID MATTHIAE HERMIGIER (1650-1651)

Kuten nimikin jo antaa ymmärtää Pyhtään (myöhemmin Ruotsinpyhtään) Ruotsinkylän Pappila-nimisen rusthollin varhaisimmat vaiheet liittyvät seudun kirkkohistoriaan. Tila toimi Elimäen toisen varakirkkoherran Sigfrid Matthiaen tukikohtana hänen harjoittaessaan sielunpaimenen tointa varsinaisen seurakuntansa rajojen takaa, sekä hänen jälkeensä kolmen Nirkko-sukuisen Elimäen kappalaisen kotina ja perintörusthollina.

Se, miksi Sigfrid Matthiae ja Nirkot joutuivat hoitamaan virkojaan Ruotsinkylästä käsin, johtui Elimäkeä tuolloin hallinneen Wrede-suvun pyrkimyksistä kontrolloida tiukasti kirkollisia nimityksiä, kirkonrakennusta, pappilanpystytystä j a yleensä kaikkea hengenviljelyyn liittyvää toimintaa valtakunnassaan. Feodaaliruhtinaitten tavoin he katsoivat maan lisäksi omistavansa "sieluja" joiden ruumiillinen ja hengellinen ravitsemus kuului vain heille. Koska koko Elimäen neljännes oli Kerkholman 17.9.1605 tapahtuneen taistelun seurauksena luovutettu kuninkaankirjeellä 27.7.1608 Henrik Wreden leskelle Gertrud von Ungernille hänen elinajakseen ja sitten Wreden "oikeille miespuolisille rintaperillisille ja niiden jälkeen perilliseltä perilliselle ikuiseksi ja pysyväksi omaisuudeksi", ei tonttipaikkaa kartanonherroille epämieluisille pappismiehille kerta kaikkiaan löytynyt lahjoitusmaan rajojen sisäpuolelta.

Tästä asiantilasta kirjoitti Viipurin piispa Petrus Bjugg Axel Oxenstiemalle paljastavan kirjeen 22.1.1646:

"Enkä voi olla Teidän Kreivilliselle Armollenne nöyrimmästi mainitsematta, että minä en voi suoriutua hyvin mainittujen Wredein pitäjästä Elimäestä, joka nyt KOLMEN VUODEN AJAN ON OLLUT KIRKKOHERRATTA sen tähden, että minä en suullisesti enkä kirjallisesti voi taivuttaa heitä antamaan kirkolle pappilaa, vaikka he omistavat koko, tiloiltaan 300 talonpoikaa käsittävän pitäjän. He tahtovat panna pitäjän takaisin Pyhtään emäkirkon alaisuuteen sanoen syyksi, että mainittua emäkirkkoa (joka on toinen kivikirkko tässä hiippakunnassa maalla) ei voida pitää kunnossa ilman Elimäkeä, joka kuitenkin ensimmäisen kirkkoherran aikana heidän suostumuksellaan ja vaatimuksestaan tuli eri kirkkoherrakunnaksi. Talonpojat eivät millään muotoa tahdo liittyä takaisin (Pyhtääseen), he ovat rakentaneet kauniin kirkon, he valittavat minusta, että minä en tahdo heille määrätä uutta kirkko herraa ja he tahtovat keväällä lähettiensä kautta surkutella itseään Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa luona. Jos he olisivat saaneet pappilan, olisivat he jo kauan sitten saaneet kirkkoherran taas. Heidän edellisen kirkkoherravainajansa täytyi pysyä PYHTÄÄN PITÄJÄSSÄ, puoli kolmatta peninkulmaa kirkosta, asuen eräässä talonpoikaistalossa, joka hänelle oli hyvin sopimaton. Talonpojat ovat tarjoutuneet ostamaan yhden talon herroiltansa, mutta he eivät ole saaneet mitään taloa. Mutta huomaan, että ynseys on kasvanut niin suureksi herrasväen ja talonpoikien välillä, että he (herrasväki) eivät tahdo tulla TALONPOIKIEN kirkkoon. Ja koska Elimäen herrasväki ei tahdo antaa kirkolle mitään pappilaa, ei näy keinoa papin toimeentuloksi (prestebord), vaan jos hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa suvaitsisi armollisesti siksi antaa niin paljon maata, kuin hyvään pappilaan voi tarvita, toisesta lähimmästä pitäjästä ja sitten määräisi herrasväen ottamaan vastaan sen maan korvaukseksi yhtä paljosta maasta kotipitäjässä, niin tästä tulisi kaunis pitäjä. Talonpojat eivät ole tyytyväisiä, ennen kuin he saavat oman kirkkoherran. Tällä niukkuudella herrasväki tekee talonpojista kovasydämisiä kohtaansa ja vielä enemmän tästä lähin, kuin tätä ennen vähentää ius patronatus -oikeuttaan. Jos Teidän Kreivillinen Armonne suvaitsisi varoittaa hyvin mainittua asessori Karl Wredeä, niin voisi tapahtua, että hän malttaisi mieltään ja he antaisivat paremman välipäätöksen kuin tähän asti on, tapahtunut. " (Heikki Kokkonen: Elimäen Pitäjän historia II, sivut 22-23)

Wredet olivat alun perin olleet tukemassa Elimäen irrottamista emäpitäjä Pyhtäätä omaksi kirkkoherrakunnakseen. Kun "uusi kaunis kirkko" oli sitten valmistunut talonpoikien toimesta, koettiinkin se läänitysherrojen taholta rahvaan liiallisen itsenäisyyden ilmentymäksi. Talonpoikien röyhkeä vaatimus saada OSTAA pappilan maan omalle kirkkoherralleen "suvereenisuutensa pönkittäjäksi" oli se viimeinen pisara. Asiaa ei tietenkään auttanut se v. 1643 alkanut talonpoikien niskoittelu, jolloin nämä olivat vetäneet peltonsa pois kartanoilta ja lakanneet tekemästä taksvärkkiä (päivätöitä) isännilleen. Tämän seurauksena herrasväki olikin siirtynyt valtaosin Ruotsiin, josta he seurasivat tilannetta kuin aitiopaikalta konsanaan. Absentismin vallitessa pehtoorit ja voudit tulehduttivat entisestään suhteita. Heidän raporttinsa Tukholmaan olivat yksiselitteisiä; kyseessä oli kapina!

Asiaan joutui Viipurin konsistorion ja maaherran lisäksi puuttumaan nyt myös majesteetti Tukholmassa. Kuvaavaa ajalle on se, että majesteetti koettiin kansa taholta edelleen kaikkivoipana, oikeamielisenä, lähes jumalolentoa muistuttavana persoonana, jonka hyvää tarkoittavia ohjeita ja määräyksiä virkamieskunta sitten vääristeli mielin määrin edukseen. Niinpä Elimäen rahvas pyrki vaistonvaraisesti ja systemaattisesti ongelmissaan kosketukseen suoraan kaikkein korkeimpaan, väliportaat sivuuttaen. Tämä sopi myös majesteetin imagoon; kansahan oli se jota hän hallitsi lakeijoittensa (säädyt) avulla. Lähetystöjä vastaanotettiin, kantelukirjeitä kuultiin ja niihin vastattiin.

Niinpä myös kuningatar Kristiina Tukholmassa 30.10.1647 ottaa kantaa Ruotsinkylän pappilaan vastaamalla välillisesti piispa Bjuggin ylläesitettyyn kirjeeseen, jota Bjugg oli tehostanut pyytämällä suoraan 30.3.1647 kuningattarelta välipäätöstä asiassa. Kirjeessään Viipurin läänin maaherralle, Johan Rosenhanelle, Kristiina kuningatar toteaa mm:

"Muutoin, niinkuin he myös alamaisimmasti pyytävät, että me Elimäen pitäjälle tahtoisimme antaa hyvän tilan (by) tai kruununtalon pappilaksi jostakin toisesta

lähimmästä pitäjästä, koska aateli, joka koko pitäjän omistaa, ei tahdo mitään pappilaa sille antaa, ja mainittu Elimäen pitäjä on siitä syystä ollut kirkkoherratta nyt neljättä wuotta vuodesta 1643, niin, koska meistä tuntuu hyvin epämieluiselta, että sellainen sopimaton ja harmillinen sekasorto on aiheutunut ja ilmautunut niin vähäpätöisestä seikasta (tilfälle), minkätähden me olemme aivan mielellämme taipuvainen sen parantamiseksi ja auttamiseksi noudattamaan heitä tässä heidän nöyrässä anomuksessaan, mutta koska meistä tuntuu, että KIRKKOHERRALLE KÄVISI JOTENKIN VAIVALLOISEKSI JA HANKALAKSI PITÄÄ JOKAPÄIVÄINEN OLINPAIKKANSA JA KOTIPAIKKANSA NIIN KAUKANA PITÄJÄNKIRKOSTAAN JA SEURAKUNNASTAAN, niin näyttää meistä suotavalta, niinkuin me myös Teitä täten armollisimmasti käskemme, että Te vielä koetatte PYYTÄÄ Elimäen pitäjän aatelilta, etteivätkö he tahdo tyydyttävästä korvauksesta suostua vaihtamaan sieltä pitäjästä jotakin taloa tai tilaa (by), joka voitaisiin tehdä pappilaksi, ja jos he siihen ovat halukkaita, niinkuin me emme tahdo toisin luulla, silloin on Meidän armollinen tahtomme, että Te heidät sitä vastaan yhdenvertaisellaja tyydyttävällä korvauksella joltakin toiselta paikkakunnalta sen lähimmästä ympäristöstä sovitatte."

(Heikki Kokkonen: Elimäen pitäjän historia II, sivut 24 - 25)

Kirjeen tekstistä käy ilmi, että kuningatar Kristiina on ensin harkinnut juuri Ruotsinkylän tiluksen antamisesta pappilaksi, (tämä mahdollisuus on todennäköisesti sisältynyt maaherra Rosenhanen alkuperäiseen anomuskirjeeseen), mutta katsonut toimenharjoittamisen kärsivän liian pitkästä välimatkasta (n. 15 km) kirkon ja pappilan välillä. Kompromissina hän sitten yhtyy Bjuggin esitykseen maanvaihdosta.

Ongelma palautui jälleen maaheralle Viipuriin. Lopuksi vedottiin Wrede-suvun hyvään tahtoon. Näin oli asiantila ja komentosuhde silloin Ruotsin valtakunnassa. Kun "oikealla tavalla" asiaa anottiin, suostuivat Wredet perumaan (toistaiseksi) vaatimuksensa Pyhtään emäkirkon helmaan paluusta; maatakin luvattiin.

Vanha kiista (siis pohjimmiltaan kiista talonpoikien oikeuksista, jossa pappeja ja pappilaa käytettiin pelinappuloina) leimahti näet hetimiten uuteen liekkiin seuraavan kirkkoherran nimityksestä. Tointa virkaatekevänä hoitanut Israel Caroli Ithimaeus oli poissaolevan herrasväen ehdokas, rahvas asettui yksissä tuumin Viipurin kappalaisen Sigfrid Matthiae Hermigierin taakse.

Machiavellimäisiä otteita osoittanut Viipurin piispa nimitti, joko henkilökohtaisesta vastenmielisyydestään Wrede-sukua kohtaan, tai viipurilaista valtaklikkiä tukeakseen, mutta mitä epätodennäköisimmin talonpoikien painostuksen pelottamana Sigfrid Matthiae Hermigierin virkaan.

Sydämistyneet Wredet kostivat viivyttämällä maanlohkontaa. Rakennettua pappilaa Elimäelle ei saatu vielä vuosiin!

• Pesu Juhani, Pappila - suomalainen rustholli ja hovi