Barck Johan

JOHAN BARCK (1710-1769)

Vuonna 1742 muodostettu ja seuraavana vuonna lakkautettu Turun kenraalikuvernöörikunta on eräs historiamme merkillisimpiä ja vähiten tutkittuja episodeja. On kyse transitperiodista, jonka laista merkitykseltään joudutaan hakemaan vuosista 1808-1809 ja vuosista 1917-1918. Kaksi ensimmäistä johtui Ruotsin heikkoudesta kolmas Venäjän. Kaikilla kerroilla itsenäisyydestä haaveiltiin ja puhuttiin. Vasta kolmannen kohdalla se toteutui.

Surkean "Hattujen sodan" seurauksena Ruotsi oli menettänyt koko Suomen Venäjälle. Venäläinen kenraalikuvernööri oli asetettu maan merkittävimpään kaupunkiin Turkuun. Ajan hämärtyneitä lojaliteetteja kuvaa mainiosti se, että kenraalikuvernööriksi nimitettiin suomalaissyntyinen, ruotsalainen vapaaherra Johan Balthasar von Campenhausen, jonka isä Johan Herman von Campenhausen oli palvellut Käkisalmessa luutnanttina Arendt Reijerin (Reiher) aikana ja kuului tämän ikäpolveen ja läheiseen ystäväpiiriin.

Johan Baltasar von Campenhausen oli toiminut nuoruudessaan Upplannin tremanningsrykmentissä ja tullut ylennetyksi luutnantiksi vuonna 1707, seurasi sitten kuningasta Benderiin, josta tämän kuriirina tuli lähetetyksi Tukholmaan. Tällä matkalla hän kuitenkin joutui vangiksi Sachenissa. Sieltä hän siirtyi ensin Puolan palvelukseen ja myöhemmin (1711) Venäjälle, jossa pian yleni Muromskinjalkaväkirykmentin everstiksi. Suomen (Turun) kenraalikuvemööriksi nimitettäessä hän oli sotilasarvoltaan kenraaliluutnantti.

Ensimmäisen avionsa hän solmi Margareta Lilliegrenin kanssa ja oli näin mm. Pyhtäällä syntyneen luutantti Lars Malmin lanko. Margareta Lilliegren (vanhemmat Axel Christersson Elephant nobil. Lilliegren ja Hedvig Ahlebom) kuoli vuonna 1733, jonka jälkeen vuonna 1736 von Campenhausen solmi toisen avionsa liiviläistä aatelissukua olevan Helena Juliana von Straelbomin kanssa.

Uuden kenraalikuvernöörin eräs ensimmäisistä hallintotoimista liittyy, merkillistä kyllä, Peippolaan. Tästä kertoo Heikki Kokkonen Elimäen pitäjän historiassaan (osa II) sivu 55 seuraavaa:

"(Suomen) taloudelliset, oikeudelliset ja kirkolliset asiat oli annettu 14.10.1742 kenraalikuvernööriksi nimitetylle Venäjän palveluksessa majuriksi kohonneelle, alkujaan Suomessa Pohjanmaalla Vöyrin pitäjässä syntyneelle everstinpojalle, Juhana Balthasar von Campenhausenille. "Lokakuusta alkaen hän ensin oli järjestämässä Lappeenrannan läänin hallintoa, tuli Marraskuun lopulla Elimäelle, jossa jonkun aikaa viipyi Peippolan kartanossa ja saapui vihdoin Tammikuun 2 p. 1743 Turkuun, jossa maan hallitus järjestettiin." (Biografinen nimikirja s. 103). "Campenhausen... piti... erityisen kokouksen Joulukuun 3 p:nä, jossa oli sekä pappeja että kruununmiehiä muutamista Itä-Suomen ja Kymenjoen seudun pitäjistä. Paikkaa ei mainita, mutta näihin aikoihin oleskeli von Campenhausen luultavasti vielä Elimäen Peippolan kartanossa, jonne hän marraskuun lopulla oli saapunut. Tämä lienee ollut kokouksen paikkakin. Läsnäoleville esittelee hän, että virkamiesten palkoiksi otettaisiin varakkaimmilta henki-, vero-, tuomari-, ja laamannirahat. Tähän suostuivat kokoukseen saapuneet, arvellen, ettei mainittujen verojen suorittaminen heitä häviöön saattaisi." (Lindeqvist, K.O., Pikkuvihan aika Suomessa, s. 42). Nuo kokouksen osanottajat olivat pöytäkirjan allekirjoituksista päätellen Georg Nigraeus Lappeenrannan kirkkohra, Gabr. Procopaeus VaIkealan khra, Carl Fred. Andersin Lapveden maakomissaari, "Salomon Gestrinius P .Pastor in Elimä" , Herman Porthanus Lapinjärven khra., Eeric Engelb. Norring talouskomis. ja "Eric Backman Häradzskrifvare i Kymmene"."

Tästä dokumentista voidaan siis päätellä, että kenraalikuvernöörin aivan ensimmäiset Suomea koskevat suunnitelmat ja päätökset näkivät päivänvalon juuri Peippolassa. Niissä otetaan haparoivaa kantaa niin valtakunnalliseen verotukseen kuin paikallisiin kirkollisiin ja hallinnollisiin nimityksiinkin. Aivan ensimmäisiin edunsaajiin kuului Salomon Gestrinius, joka kaksi päivää ennen kokousta oli saanut virkaanvahvistuskirjan Elimäen ITSENÄISEN kirkkoherrakunnan pastoriksi von Campenhausenilta. Toinen silmiinpistävä päätös on Eric Backmanin nimitys Kymin kihlakunnankirjuriksi.

Miksi von Campenhausen valitsi Suomen sadoista kartanoista juuri Peippolan virkansa ensimmäiseksi residenssiksi? Miksi juuri nämä yllänimetyt henkilöt kutsuttiin hänen ensimmäisen audienssinsa ja "kabinettinsa" osanottajiksi? Missä oli Peippolan silloinen tilanhoitaja ja kirjanpitäjä Johan Barck? Entä Alexander Modelin?

Olisiko aivan tuulesta temmattua olettaa noina "horjuvien lojaliteettien" aikoina, että Modelin itseasiassa olisi hautonut mielessään "kuningasajatusta" Suomen irroittamisesta Ruotsista, että hän tämäntähden olisi hylännyt Smoolannin ja asettunut Pyhtäälle, paikanpäälIe, tavoitteittensa ääreen? Olisiko hän ollut se ensimmäinen "anjalalainen" jo viisikymmentä vuotta ennen "noottia"? Oliko von Campenhausen Peippolassa Modelinin pyynnöstä? Oliko tähtäimessä myös Peippolan irroittaminen Ruotsin hallitsijoihin vahvasti sitoutuneen Wrede-suvun hallinnasta? Miksi itseasiassa Johan Barck, Modelinin serkunpoika, oli kutsuttu Peippolaan de facto-käskynhaltijaksi Modelinin silmien alle vuonna 1739? Kenen korviin kuiski Venäjän tuore hallitsijatar Elisabet?

Pienenä indikaationa näiden spekulaatioiden paikkansapitävyydestä on von Campenhausenin jo edellämainittu, omituisen kiireellinen päätös nimittää Modelin-ryhmään kuuluvat Gestrin ja Backman paikallisiin kirkollisiin ja hallinnollisiin virkoihin, irroittamalla suosiollisesti edellisessä tapauksessa Elimäki itsenäiseksi kirkkoherrakunnakseen. Samaan suuntaan viittaa tämän kirjan sidontavaiheessa Suomesta löytynyt Johan Barckin ansioluettelo (kts. liite), jossa hän omakätisesti vahvistaa oleskelleensa v. 1742 pakolaisena Helsingissä Anders Helleniuksen (aateloituna Enhielm) määräämissä tehtävissä.

Hellenius toimi tuolloin vastuunalaisella "fältproviantmestarin" vakanssilla ja on sen tunnetun, Yrjaksen majurina vv 1781-1790 toimineen Per af Enehjelmin isä, joka tuomittiin osallisuudestaan Anjalan liittoon kuolemaan, tullakseen armahdetuksi vasta teloituspaikalla. Per af Enehjelm kuoli Lapinjärven Sjökullan kartanossa 17.11.1807. Anders Hellenius on mitä todennäköisemmin ollut Modelinin lailla "varhainen anjalalainen" , jos ei suorastaan liikkeen "kummisetä".

Se mikä hetken, näynomaisesti, oli tarjolla, ei kuitenkaan toteutunut. Pietarissa päätettiin toisin. Turun kenraalikuvernöörikunta osoittautui ohimeneväksi ilmiöksi. Jo vuonna 1743 solmittiin Turussa rauha, jossa Venäjä armollisesti tarjosi täysin nujerretulle Ruotsille Kymijoesta länteen sijaitsevan Suomen. Asiat palautuivat ennalleen, vanhaan kehnoon kuntoonsa. Wredet jäivät Elimäelle ja Johan heidän pehtoorikseen. Elimäki ALENNETTIIN vastasynnytetyn Loviisan kappeliksi. Tervakaupallaja keinottelulla omaisuutensa hankkinut "Sissi-Jaakko" vasta rahalla nujersi sen mihin talonpoikien satavuotinen kapina ja valtakuntien väliset sodat eivät pystyneet. Modelin sai ummistaa silmänsä Peippolassa näkemättä koskaan maallisten unelmiensa toteutumista, mutta ehkäpä siemen jäi ja iti Anjalassa ja sitten kantoi satoa vuonna 1917. Modelinin muistoksi sen soisi!

Johan Barck oli läpeensärehellinen mies. Yli kolmekymmentä vuotta Wrede-suvun luottomiehenä ja heidän edustajanaan ja Elimäkeä käytännössä hallineena, hän erosi palveluksesta sillä rikastumatta.

Vertailun vuoksi voidaan mainita, että hänen seuraajansa virassa, taloustirehtööri Erik Viberg omisti uransa päättyessä Ratulasta Junttila-, Höysti-, Sipilä-, Styrman-, Anttila-, Penttilä-, Parpola- ja Kalkela-nimiset tilat, joista hän oli muodostanut Eriksnäs-nimisen kartanon.

Emäntä Miina Junttila-Koskenniemi muistelee tästä Kymin- ( Elimäen-) murteella seuraavaa: "Enne aikah täs Ratulas oli iso kartano, täs missä nyt on tää Junttilan talo. . . Junttilan ol ... Viiper saannu. . . Sen Viiperin perillisii kaksi vanhaa ryökkinää ol viäl viimmiseks täs Junttilas jotka viäl myi useit taloi siint eräh ittenäisiks tiloiks... (Heikki Kokkonen: Elimäen pitäjän historia, osa II).

Tämän Eriksnäsin maista Junttilan ja Anttilan osti vuonna 1847 viidelläsadalla bankko-ruplalla Erik Willman (1819-1884). Hänen ja ja Maria Johansdotter Nockalan lapsista Karolina Eriksdotter Willman avioitui Ruotsinkylän Pappilaan rusthollari Johannes Henriksson Pappilan (Giösling) puolisoksi. Heistä polveutuu ns. Suur-Pappilan nykyinen isäntälinja. Karolinan veli Mauno jäi kotitilansa isännäksi ja käytti myöhemmin Koskenniemi-sukunimeä.

Paitsi rehellisyydestään, Johan Barck oli tunnettu myös syvästä uskonnollisuudestaan. Järsnäsin ja Barkerydin pappien jälkeläisenä hän osallistui aktiivisesti paikkakunnan hengelliseen elämään. Hänen Elimäen kirkolle lahjoittamansa numerotaulu on säilynyt näihin päiviin, samoin oli vuonna 1760 laadittu penkkijärjestys kirkossa pääosin hänen käsialaansa. Elimäen pappien valinnassa Johan Barckilla oli usein ratkaiseva sana sen lähes kolmenkymmen vuoden ajan, jonka hän paikkakunnalla vietti. Kirkonesimiehenä (kirkkoväärtti) hän toimi vuosina 1742-1753 Fabian Wreden ja Fabian Gudseuksen seuraajana. Luonnostaan hänelle suotiin istuinpaikka kirkon ensimmäisellä rivillä Peippolan, Moision ja Mustilan penkissä joka omistajien "absentismin" vuoksi olisi muutoin pysynyt jatkuvasti tyhjänä. Hänen rinnallaan istuivat usein Alexander Modelin ja Anna Helena Pfeiff.

Hän oli se armoitettu kirjuri, jonka silmien ja kätten kautta moni malka muutti muotoaan; häntä henkilökohtaisesti koskettamatta, hänen siitä hyötymättä. Hän ummisti silmänsä silloin kun elämän epämiellyttävät realiteetit peittivät koko näkökentän; Johan oli säilyttäjä, ei maailmanmuokkaaja. Omalla hiljaisella tavallaan, hyvyyttä imitoiden hänen onnistui hillitä talonpoikaisliikkeen väkivaltaisimmat ylilyönnit ja samanaikaisesti estää läänitysherrojen ankarimman vihan lankeaminen rahvaan ylle.

Onnellisin hän oli Peippolan seinien sisällä, oman perheensä parissa, mutta ajatuksissaan aina yksin, erilainen, muukalainen, joskus tuntematon itselleenkin.

Maria Elisabet Bruun, Modelinin valitsema vaimo, oli ollut hyvä hänelle. Lapsia siunaantui Peippolassa lähes kahden vuoden välein, vanhin, Fabian Broddo heti vihkimistäseuraavana vuonna. Hänet ristittiin Peippolan armollisen herran, paroni Fabian Wreden ja Johanin autuaasti poisnukkuneen isän Broddo Barckin kunniaksi. Kummeina toimivat: Modelin, kauppias Brunck, kihlakunnankirjuri Erich Backman, kirkkoherra Salomon Gestrin, kauppias Carl Bruun, kappalainen Johan Westrell, herra Jonas Backman, jalosukuinen rouva Anna Helena Pfeiff, rouva Anna Forsell, rouva Maria Christina Zilliacus; sanallasanoen koko Elimäen silloinen vallasväki höystettynä Haminan porvaristolla.

Fabian Broddoa seurasi kesällä 1747 Hedvig Elisabeth, josta myöhemmin tuli Myrskylän juoppoudesta kuulun varapastorin Magnus Akerstedtin onneton puoliso ja sitten leskeksi jäätyään 13 päiväksi pernajalaisen aatelismiehen, kornetti Erik Magnus Stålhanen ensimmäinen puoliso. Hedda Lisan kummeina toimivat: Fabian Gudseus, Ahvenkosken postimestari Georg Gedda, Anders Backman, Hedvig Phoenix ja pastorska Anna Lisa Plogman.

Carl Johan Barck syntyi joulunalla 1749 ja kuoli vanhempiensa suureksi suruksi kymmenvuotiaana Peippolassa 8.8.1759. Yllättävinä niminä esiintyvät kummiluettelossa Loviisan pormestari ja Peippolan tuleva omistaja Jacob Forsell ja ruukinpatruuna Anders Nohrström. Sukulaisia edustavat Gertrud Maria Möllerheim ja Hedvig Helena Bruun, paikkakunnan säätyläisiä Friedrich von Eschner ja Maria Dorothea von Bilang.

23.2.1752 syntyi jälleen tytär, Anna Maria Barck, joka aikuistuttuaan vihittiin maanmittari Thomas Jönströmin puolisoksi ja asettui perheineen Ruotsinkylän Nybondakseen.

Hänen kummejaan olivat mm. itse paroni Fabian Wrede ja majuri & ritari Carl Ribbing. Kahden vuoden kuluttua (27.4.1754) perheeseen syntyi Helena Christina Barck, jonka myöhempiä vaiheita ei tarkkaan tunneta. Häntä seurasi 23.4.1756 Anders Emanuel, aikuistuttuaan merikapteeni Loviisassa. Anders avioitui 11.12.1792 samassa kaupungissa laivurintytär Anna Maria Carpelinin kanssa.

Kaksi viimeistä Peippolassa syntynyttä lasta olivat Birgitta Sophia (5.8.1758) ja Otto Johan (17.4.1761). Edellinen eli kaksivuotiaaksi, jälkimmäinen vain parin kuukauden verran.

1730-luvulta pitkälti 1760-luvulle Johan Barck nautti sitä arvonantoa, joka paroni Fabian Wreden paikallisena edusmiehenä hänelle lankesi. Paronin ja hänen kirjuri/tilanhoitajansa välit olivat hyvät, suorastaan läheiset. Tuontuostakin Johan sai matkustaa Tukholmaan ohjeita ja neuvotteluja varten. Paronin itsensä oleskelu Suomessa kutistui vanhuuden lähestyessä liki olemattomiin. 1760-1uvun puolivälissä sairaus saattoi Fabian Wreden pysyvästi kykenemättömäksi omaisuutensa hallintaan. Elimäen tilukset näyttävät jo ennen hänen kuolemaansa siirtyneen v. 1724 syntyneen Fabian Casimir Wreden omistukseen. Uuden herran ja isännän tunnesiteet Elimäkeen tuntuvat olleen löyhät, samoin suhde Johan Barckiin on ollut etäinen ja mahdollisesti rasittunutkin.

Jos silloin Elimäen tilukset "polttivat" Fabian Casimirin käsiä. Likviditeettiään parantaakseen hän heti vuonna 1767 myi Peippolan, Moision ja Mustilan "Sissi-Jaakolle" kuten aiemmin on kerrottu, "pilkkahintaan".

Omistajanvaihdoksen tapahtuessa Johan Barck joko itse katsoo viisaimmaksi vetäytyä "eläkkeelle", tai sitten se hänelle selvin sanoin kerrotaan.

"Eläke" tässä yhteydessä merkitsi lähtöä tyhjin käsin. Ajan tavan mukaan tilanhoitajien ja kirjurien katsottiin jo virkakautensa aikana "varastaneen" tarpeeksi. "Kultaista kädenpuristusta" ei tuona aikana tunnettu. Läpeensärehellisenä miehenä Johan huomasi jääneensä lähes keppikerjäläiseksi suuren perheensä kanssa. Hetkessä katosi Peippolan ylellisen mukava elämäntapa ja alustalaisten arvonanto. Ei ollut tuolloin hyljeksitympää heittiötä kuin "potkut" saanut kartanonvouti, tai pehtoori!

Johanin ja perheensä pelastukseksi koituu nyt serkku Abraham rajan takana Ruotsinpyhtään Pappilassa. Jo Modelinin testamentin aikoihin serkukset olivat puhaltaneet yhteen hiileen. Testamenttitekstin stipuloimana rustholli oli jäänyt Abrahamille 2000 kuparitaalarin lunastushintaan ja irtain Johanille. Joko välittömästi omistuskiistojen oikeudessa ratkettua Barck-serkusten eduksi, tai viimeistään kaiken sortuessa Peippolassa, Johan ja Abraham jakavat Pappilan keskenään. Elämänsä viimeiset pari vuotta Johan viettää Pappilassa, Abrahamin katon alla ja sinne hänen peheensä pysyvästi jääkin Johanin vuonna 1769 tapahtuneen kuoleman jälkeen.

Sitä ennen 17.2.1768 oli vanha paroni Fabian Wrede vaipunut ikiuneen Fågelstassa Ruotsissa ja niin myöskin Peippolan uusi herra, nyt aatelissäätyyn kohotettu Jacob af Forselles, vain vajaan vuoden Peippolaa ja muita Elimäen tiluksia hallittuaan. Elimäen kirkon kuoriin sijoitetun hautansa ylle hän jo ennen kuolemaansa hakkautti seuraavat sanat (suom.): "Kristus on elämäni ja kuolema voittoni. Fil. 4:21. Sillä se, joka kuolee, ennenkuin hän kuolee, hän ei kuole, kun hän kuolee. Tämän haudan olen minä Jaakko Forsell, syntynyt 17 p:nä elokuuta 1696, asessori ja Loviisan tapulikaupungin pormestari, valmistanut itselleni ja rakkalle vaimolleni Johanna Ulrika von Schultzille, syntynyt 3 p:näjoulukuuta 1732 sekä rakkaille perillisilleni, jos Jumala niin suo." (Heikki Kokkonen: Elimäen pitäjän historia (osa II), sivu 619).

Johan Barckille, joka elämäntyönsä oli tehnyt Elimäen pitäjässä ja sen kirkkoa kaikin tavoin tukenut, ei sijaa kuorista, eikä käytäviltä enää löytynytkään. Hänet haudattiin Ruotsinpyhtään Kuninkaankylän vastaperustettuun kirkkomaahan, sille paikalle, jossa tänään sijaitsevat Pappilan ja Pesun sukuhaudat. Tuuli on käynyt hänen ylitsensä, eikä hänen asuinsijansa enää häntä tunne.

Viiteet:

• Kokkonen Heikki, Elimäen pitäjän historia I-II

• Pesu Juhani, Pappila - suomalainen rustholli ja hovi